Kaikenlaista

kuva: ikioma, ethän kopioi (vaikka kopioinkin tämän kuvanmuokkausidean toisilta - anteeksi.)

 

Äitienpäivä lähestyy. Vastoin luulojani, Mies ei ole ihan hirveesti kysellyt toiveitani. Vähän vaivihkaa, mutta ei ole millään tavoin reagoinut esim. Yosi Samra heittoihini. Oisko siksi, koska ne pitäs tilata jenkeistä enkä olen ihan vakuuttunut haluanko oikeasti sellaiset aikuisten kerhotossut, vaikka onhan ne ihan makeet, (jos ei ole vaivasenluita tai muita jalanasento issues - Eccoja ei näissä jaloissa nähdä muuta kun over my dead body). Mies on sitä mieltä, että Imelda Marcos jää kakkoseksi kenkien määrässä. Pah.

Jos oikeasti miettii mitä haluaisin, niin sehän olisi varmaan ne pitkät unet (not going to happen), valmis kahvi (this better happen), "omaa aikaa" vaikka lukea kirjaa, Hesarin (hahhahhahhah), päiväunet (nyt minä jo ihan tikahdun nauruun!). Who am I kidding? Jos ei ole sitä jotain kohtaa liftaavaa lahjakorttia lahjojen seassa, niin kyllä on maailmankirjat sekaisin. Sitä minä nimittäin toivon. Joka vuosi. Ei voi mennä pieleen.

Lasten kanssa kävimme tänään päiväkodin äitienpäiväkahveilla. Siellä oli eräällä hoitajalla arvatenkin huono päivä tai muuten vaan joku tatti otsassa, kun hän ei suostunut millään antamaan neljävuotiaan tekemiä lahjoja, jollei hän lähde niitä yksin hakemaan hoitajan kanssa. Äiti ei saanut tulla mukaan. Voinette arvata lähtikö? Hoitaja kävi kolme (3) kertaa pyytämässä ja lapsi lisäsi joka kerta itkemiskierroksiaan. Olimme äitienpäiväaamiaista nauttimassa tuolloin. Minäkin sitten jo tönin, että menes nyt, kun muillakin äideillä on paketit, onkohan mulle, käyppä kattoo?, mutta ei sekään tietenkään auttanut. Tilanne meni lopulta siihen, että lapsi ulvoi lattialla. Nice. Sanoin toiselle hoitajalle, että mepä tästä ruvetaankin lähtemään, mutta me ei saatu niitä lahjoja, kun neljävuotias ei halua mennä niitä yksin hakemaan. Sittenhän me tietenkin saatiin paketit, mutta tunnelma oli arvatenkin aika lailla mennyttä. Lapsi nyyhkytti ja niin minäkin, vaikka sen peitinkin. Harmitti tuo touhu tosi paljon. Yritin tsempata lasta ja vedin itsekin ihan överi-OOOOO-WAUUUUU:t, jotta hän voisi tuntea edes hiukan iloa antamisesta. Ko. hoitaja  huikkasi ovella, että oli ihan pakko tehdä tää näin, että tulee se irtaantuminen. Meinasin huitaista.Ymmärrän pointin periaatteessa, mutta ihan hukassa oli tuo kohta missä tätä perkeleen irtaantumista piti treenata. Tehtiin sitten kaikkea kivaa tänään, haettiin katuliidut huomista varten ja syötiin vähän suklaatakin, vaikkei ollut neljävuotiaan karkkipäiväkään - silti tuo pieni sanoi aina välillä, että onpa ollut kurja päivä tänään. Breaks my heart.

Nyt ne muruset nukkuu ja olkkarissa alkaa olla kamat paketissa valmiita huomista Siivouspäivän kirppistä varten. Sääennusteet lupaavat isoa myräkkää, mitäpä muutakaan. Olen silti vielä iloisella, vähän jännittyneelläkin mielellä huomisesta. Kunpa olisi ihmisiä liikkeellä, ihan fiiliksen vuoksi. Kaveriksi lähtee neljävuotias ja ystäväni Stelton (ei ole myynnissä), jonka lataan täyteen kahvia ja saatanpa tarjota tsufet kirppariostajille. Asiakas: Ai ihanaa saako täältä jopa kahvia? Minä: Joo tottakai! Toiselle "katselijalle":  Toptoptoptoptykkänään, äläpä sinä ota, kun et ole ostanut mitään. Buahhahhahhahha. Noeikai. Strategiani onkin iskeä kahvit heti kouraan, niin kukaan ei kehtaa olla ostamatta. Täällä puhuu todellinen bizniswuman.