Teetä ja sympatiaa, kiitos
Tänään kaipasin teetä - pitkästä aikaa. Sen kaverina sympatiakaan ei olisi ollut pahitteeksi. Moni varmaan on jo eilen lukaissut mm. Kemikaalicoctailista kemikaalien osuudesta lihomiseen. Jos ette, niin suosittelen. Itse tuijotin kaupan kassalla Iltiksen etusivun kissankokoista ihmettelyä samasta aiheesta. Minua ottaa pannuun. Siis nythän pitää vähintäänkin vaihtaa paistinpannu. Ei puhettakaan, että teflonilla voisi enää grillata jotain einesnugetteja. Ei sillä, että mitään einesnugetteja kukaan fiksu ihminen grillaisikaan, saati lapsilleen tarjoaisi. Jos kysytte viisivuotiaalta lempiruokaa, niin ne olis varmaan just niitä einesnugetteja tai sitten hän vastaa, että lohikeittoa, mutta eikös lohikin ala olla siinä rajoilla, että vähintäänkin sopii pohtia, onko se eettistä. Niin ja säilykkeitähän sitä ei kukaan terveydestään välittävä hanki. Tonnikalan syömistähän pidetään muutenkin ihan junttien touhuna. Jos kuitenkin erehdyt tölkissä jotain ostamaan, niin kaupan päälle saat myrkytyksen. Mitäs ostit.
Kuten totesin oman parabeenihulabaloon alkaessa, että hiljaa hyvä tulee, ja muutoksen kohti kemikaalittomampaa elämää soisi olla pysyvän, mutta kyllä minua ottaa oikeesti päähän. Joka tuutista tulvii, miten sieltä ja tuolta on löydetty myrkkyjä, ja mitä ne aiheuttaa. Siis ihan kun tämä normiarki ei olisi muutenkin välillä hankalaa. Ei mene ymmärrykseen, miksi myrkkyjä laitetaan liottumaan johonkin ruoanlaittovälineisiin ja leluihin.
Heitin tässä taannoin pois tyttöjen kumiankkoja, ja korvasin ne yhdellä (voi raukat) ftalaatittomalla ankalla. Se oli onneksi sentään vaaleanpunainen ja kruunu päässä. En vaan kestä, että lapset imeskelee niistä ankoista jotain samperin hormonihäiritsijää itseensä. Miehelle olen kilahdellut pari kertaa melamiinilautasten mikroon laittamisesta. Ei muuten laita enää. Noin muutenkin muovilautasten käyttöä sopii kyseenalaistaa. Kristallit pöytään vaan. Kaupastahan niitä saa lisää, jos kilahtelevat lattiaan. Tässä ei edes yritetä tavoitella ironian poikastakaan.
Kaiken tämän huolen ja vaahtoamisen lisäksi mummon viisivuotiaalle onnittelukortin välissä lähettämät syntymäpäivärahat varastettiin - postin toimesta. Kortti tuli perille, mutta kuori oli avattu puoleen väliin. Ammattilaisporukkaa siellä Itellalla leivissä. Surullista.
Nyt ei enää voi oikein muuta, kun alkaa leipomaan suklaakakkua, mutta missä helkkarissa minä sen paistan. Valurautaämpärissäkö? Murr!
