Kylkiasennossa
Ai että. Tää olis sohvassa. Kotona. Kylkiasennossa. Muistuu paksuusajat, kun tuli vasenta kylkeä kulutettua paljon. Lapset nukkuu. Oikeasti molemmat nukkuvat, siskokset vierekkäin meidän sängyssä. Futismatsin pajatus kuuluu jostain taustalta eikä minua ärsytä se yhtään. Mies välillä ilmeisesti puhuu minulle eikä taida tajuta, että minä en nyt oikeastaan kuule mitään. Minulla on nyt tämä hetki. Silmäluomet tuntuvat raskailta, mutta en malta mennä nukkumaan.
Takana lapsi- (ja koira)täyteinen piiiiiitkä viikonloppu, jossa rankinta oli varmasti se, kun kahvi loppui kesken! Se tunne on sellainen, että meinaa ihan pakahtua - naurattaakin, vaikka suututtaa ihan törkeästi, mutta on niin epätodellinen olo. Että kahvikin loppuu, miten se voi edes olla mahdollista. Muriseva ukki, jotenkin luonnollisesti, sairastui jonkin sortin vatsatautiin (niinpä), mutta hän kuitenkin keräsi voimansa ja haki minulle kaupasta kahvia. Voi että mulla oli morkkis, vaikka salaa olinkin tästä eleestä äärettömän onnellinen.
Puhalteleva ja hiljainen ukki tuo keittiöön ostokset, jotka nostelen kaappeihin. En pidä kiirettä kahvipaketin kanssa, koska tiedän, että siellä se paketti on, jossain pussin mutkassa. Jahas, Juhlamokkaa, no okei - menee, nostan kahvipaketin viimeisenä pöydälle ja huomaan sen yläreunassa kahvipannun kuvan. Niin huomaa ukkikin. Sanaakaan sanomatta ukki laittaa lakin takaisin päähän ja astelee autolle. Ukki revittelee sepelit pihasta taivaalle eikä ole varmuutta tuleeko se enää takaisin, vaan vielä mitä, kohta tulee ja ihan Presidentin kanssa.
Pakkasin eilen tytöt ja ei-enää-niin-murisevan ukin autoon ja hurautimme muutaman sadan kilsan mutkan vaihtamaan neljävuotiaan Po.Pin ruusumekon suurempaan (viisas olisi luottanut tämän tehtävän Postin Kustille, mutta minä en uskaltanut, koska olen antanut melko tiukkaa palautetta meidän lähipostin siirtämisestä Jätkäsaaren raksamaille). Tästä tarinaa luvassa varmaan heti huomenna, kun joudun siellä taas asioimaan. Ja kiroilemaan, vaikka en oikeasti kiroile. Mekko vaihtui suurempaan, kävimme myös ihmettelemässä ystävän 3 kuukautta ja 2 vuotta vanhoja ihmistaimia. Piti päivitellä, miten pieniä he ovatkaan, ikään kuin omat puolivuotias ja nelivuotias olisivat jotain ikäloppuja.
Niin ja tuo sohva ei asu siis meillä. Se saisi kyllä muuttaa meillä. Meidän sohvasta nimittäin löytyy muroja, maitoa, mehua, puklua, jäätelöä, you name it, vaikka ei meillä saisi kovin usein syödä sohvalla. Semmoinen tightass periaate kyllä siis on, mutta huomaan itse vetäväni suklaalevyjä tässä sohvalla ihan muina naisina. Se se olisikin, kun pitäisi mennä keittiön pöydän ääreen syömään suklaalevyä. Hus pois tämä kuva päästä.
Nyt minä olen valmis. Tiedän, että puolivuotias herää heti, kun olen nukahtanut, mutta ei se haittaa. Se puolivuotias sattuu olemaan niin ihana tyyppi.
