Kotiinpaluu
Se olisi kotiinpaluu huomenna edessä. Jotenkin aina, kun käy täällä omassa lapsuudenkodissa menee sellaiseen ihmemoodiin, että ei haluaisi lähteä mihinkään. Tähän tunteeseen vaan liittyy niin paljon. On iloa, on surua, on semmoista haikeaa. Itkettää aina ensimmäiset sata kilsaa, mutta sitten sitä alkaa muuttua taas siksi arkihahmoksi ja miettii missähän kondiksessa oma koti on ja voi peeveli, laskut on maksamatta. Huokaus (nenän kautta - kuuluu semmonen pihaus).
Lauantaina vietimme hauskat juhlat - serkukset juoksentelivat ihanissa mekoissaan ympäriinsä ja mulla oli kestohiki, kun jännitin monetko kahvit lentää matolle, muttei yksiäkään. Ihan turhaan olen aina niin kireä. Lapset kävivät mm. keräämässä orvokit pihalta sillä aikaa, kun äitit joivat kahvia. He söivät keksejä ja pullaa ja nauraa rätkättivät sokeriövereissään, ja kaikilla oli hauskaa. Muut vieraat olivat varmaan ihan kännissä. Juhlissa oli tarjolla hirmuboolit ja viinipönikät. Ei vaan meidän aikaan lakkiaisissa tarjottu kuin ne peruselyseet, joita jokaisen tulijan kanssa kun kilisti, niin ihan soosseissahan sitä itse oli, mutta ei nyt vieraat sentään. Niin ne ajat muuttuu.
Tulomatkan neljävuotias kiemurteli autossa ja valitteli oloaan ja minä vaan tuputin niitä eväitä, että söisit sinäkin nyt jotain, niin ei olisi huono olo. Little did I know. 20 km ennen kohdetta tuli suht reippaalla paineella oksennukset ihan joka paikkaan, including jakun hihaan, jota olin ajatellut käyttää juhlissa ja tietysti penkkien ja turvavyön päälle, joka järkevästi kerittiin rullaan ennen yrjön pyyhkimistä. Meitä kuljetti eräs perheetön mies, joka totesi reippaasti, että minkäs sille mahtaa, että oksettaa. Pisteet! Ei kuitenkaan paljon vastustellut, kun tarjosin setelitukon vahingonkorvausta ja vielä penkinpesuainepullon aabeeceeltä. Epäilemättä ei paljon naurattanut jatkaa matkaa. Minuapa nauratti. Tiesin, että sisko pelastaa vaateasiassa ja koska kyseessä ei ollut oksennustauti, vaan pelkkä matkanpahoinvointi. Kiitti hei kyydistä ja voi että nää oksennukset. Sori hei. No heippa.
Kasikuiselle annoin tänään pari tussia käteen (sattuivat olemaan siinä ulottuvilla) ja olin juuri alkamassa syömään. Arvelin, että saisin syödä rauhassa. Tiukasti olivat korkit kiinni. Noin viidestoista uusi peruna (taivaallisia) oli just menossa suuhun, kun sivusilmällä huomasin, että ei vitsit, tyypillähän on suu ihan mustana. Tussien väreinä oli tummansininen ja vaaleanpunainen. No se tummahan se piti imeskellä. Täti huuhteli suuta ja kieltä, minä huokasin helpotuksesta, että onneks ei ollut tinneritussi, vaikka sitkeessähän tuo on tuokin väri. Eräs rouva sanoi kaupassa, että oijoi, kun on tullut mustelma.
Huomenna vielä kaupunkikierros ja sitten maitojunalla kohti sitä arkielämää, joka on ihanaa. Oikeasti.
Lauantaina vietimme hauskat juhlat - serkukset juoksentelivat ihanissa mekoissaan ympäriinsä ja mulla oli kestohiki, kun jännitin monetko kahvit lentää matolle, muttei yksiäkään. Ihan turhaan olen aina niin kireä. Lapset kävivät mm. keräämässä orvokit pihalta sillä aikaa, kun äitit joivat kahvia. He söivät keksejä ja pullaa ja nauraa rätkättivät sokeriövereissään, ja kaikilla oli hauskaa. Muut vieraat olivat varmaan ihan kännissä. Juhlissa oli tarjolla hirmuboolit ja viinipönikät. Ei vaan meidän aikaan lakkiaisissa tarjottu kuin ne peruselyseet, joita jokaisen tulijan kanssa kun kilisti, niin ihan soosseissahan sitä itse oli, mutta ei nyt vieraat sentään. Niin ne ajat muuttuu.
Tulomatkan neljävuotias kiemurteli autossa ja valitteli oloaan ja minä vaan tuputin niitä eväitä, että söisit sinäkin nyt jotain, niin ei olisi huono olo. Little did I know. 20 km ennen kohdetta tuli suht reippaalla paineella oksennukset ihan joka paikkaan, including jakun hihaan, jota olin ajatellut käyttää juhlissa ja tietysti penkkien ja turvavyön päälle, joka järkevästi kerittiin rullaan ennen yrjön pyyhkimistä. Meitä kuljetti eräs perheetön mies, joka totesi reippaasti, että minkäs sille mahtaa, että oksettaa. Pisteet! Ei kuitenkaan paljon vastustellut, kun tarjosin setelitukon vahingonkorvausta ja vielä penkinpesuainepullon aabeeceeltä. Epäilemättä ei paljon naurattanut jatkaa matkaa. Minuapa nauratti. Tiesin, että sisko pelastaa vaateasiassa ja koska kyseessä ei ollut oksennustauti, vaan pelkkä matkanpahoinvointi. Kiitti hei kyydistä ja voi että nää oksennukset. Sori hei. No heippa.
Kasikuiselle annoin tänään pari tussia käteen (sattuivat olemaan siinä ulottuvilla) ja olin juuri alkamassa syömään. Arvelin, että saisin syödä rauhassa. Tiukasti olivat korkit kiinni. Noin viidestoista uusi peruna (taivaallisia) oli just menossa suuhun, kun sivusilmällä huomasin, että ei vitsit, tyypillähän on suu ihan mustana. Tussien väreinä oli tummansininen ja vaaleanpunainen. No se tummahan se piti imeskellä. Täti huuhteli suuta ja kieltä, minä huokasin helpotuksesta, että onneks ei ollut tinneritussi, vaikka sitkeessähän tuo on tuokin väri. Eräs rouva sanoi kaupassa, että oijoi, kun on tullut mustelma.
Huomenna vielä kaupunkikierros ja sitten maitojunalla kohti sitä arkielämää, joka on ihanaa. Oikeasti.
