Veeärrälle peeärrää
Sohvan nurkasta kukvel!
Sitä ollaan taas piipahtamassa täällä huoneistossa, jota kodiksikin kutsutaan. Raiteilla on taitettu reilun viikon sisällä vaatimattomasti jotain 1640 km. Jos lasketaan lakkiaisjuhlat, niin tuohon lisää 650 kilsaa. Ei tunnu missään. Senpä tähden juhannustakin vastaanotetaan jossain jumalattoman matkan päässä (vain 412 km suuntaansa) - mitäpä ei anopin eteen*) ja matka taittuu VR:n kyyditsemänä. Tietysti.
Junat ovat kulkeneet ajallaan**), junanvaihdot ovat sujuneet mallikkaasti. Kiitos tästä kuuluu minulle. Ehdottomasti. Olen jo sen verran pro, että tiedän missä kohtaa täytyy alkaa pukemaan lapsia ja haalimaan kamat kasaan. Amatöörit tekevät sen virheen, että he pukevat lapsensa aivan liian aikaisin ja menevät seisomaan ulko-oven eteen. Siellä sitä sitten hiessä huudetaan - niin lapset kuin äitit. Aijai. Big mistake. Sen sijaan meikäläisen crew liikkuu siten, että mukelot survotaan kärryihin juuri sillä sekunnilla, kun ovet aukeaa ja pääsemme lipumaan Intercityn ovista mahdollisimman tyynenä ulos. Aina se tyyneys ei onnistu, mutta yleensä raivoava yksilö on seurueemme pienin.
Leikkivaunu on Intercityn ässä, vaikkakin myös Penassa (pendolino teille uusille) meidän lapset viihtyvät. Leikkivaunussa ei jaksa olla neljää tuntia (KUKAAN), joten välillä seikkaillaan ravintolavaunuun tai muuten vaan omille paikoille, jotka muuten ovat muualla kuin leikkivaunussa - kuitenkin samassa vaunussa rattaiden lokaatiosta johtuen.
Ravintolavaunuun mennessä neljävuotias kokee kauhun sekä onnen hetkiä, kun sinne täytyy mennä ovesta, joka on ihan järkyn painava avata yhdellä kädellä vauva sylissä ja sitten täytyy vielä odottaa siinä korvia huumaavassa metelissä, että ravintolavaunun ovi aukeaa - se sentään napista. Ne ovat jännät sekunnit. Meille kaikille.
Olen niin ikävä ihminen, että jos saan toisen lapsistani nukahtamaan ja toisen kiipeilemään liukumäessä, niin mielelläni sitten selaan sitä toiveikkaana ostettua lehteä enkä jututa toisten lapsia. Jututan, jos on pakko, mutta lukisin sitä OMAA LEHTEÄ, jos saisin valita. Vaihdoin tänään kasikuisen jättikakkavaippaa (näitä tulee junassa yleensä kolme (3), kun muutoin kotona yksi (1) tai nolla (0)) ja eräs tosi reipas tyttö halusi ehdottomasti olla hommassa vähän apuna ja homman valmistuttua jäädä vielä kertoilemaan mummonsa huonosta lonkasta. Peevelin mummo ei jaksanut keinussa antaa tarpeeksi kovia vauhteja. Pahoittelin tapahtunutta ja kehotin ottamaan junan liukumäessä ne kovat vauhdit, kun siellä on minun omakin tyttö. Menkääpäs leikkimään yhdessä -hätistely-yritystä tehdessäni huomasin, että tytön äiti lueskeli lokoisasti KIRJAA. Taitava.
Konduktöörit alkavat olla tuttuja jo etunimeltä - sen verran ristiin rastiin tätä maata on kuljettu. No-eivätkä-oikeasti-ole. Konduktöörit saavat erityismaininnan, sillä esim. tänään ostin viime hetkellä lipun junamaatista (huom! VR-lingo) ja sain pelkät liput ilman paikkoja. Eipä tunnu missään. Astelin tottuneesti kolmosvaunuun, asetin rattaat paikoilleen ja istahdin pyörätuolipaikoille, joille ei lippuja myydä. Sanoin herra konduktöörille asiasta ja totesin vähän surkeasti, että me sitten siirrytään muualle, johon hän totesi tiukasti, ettei se sovi. Kyllä se on niin, ettei pienten lasten kanssa noin vain siirrytä (siirrytään oikeesti, mutta en lähtenyt väittelemään). Minäpä soitan lipputoimistoon ja järjestetääs ne paikat teille. Ja näin kävi. Kiitos herra konduktööri.
Taajamajunissa rattaat pitää nostaa erikseen tavaravaunuun (iih - miten nostalgista) ja tämä on myös tapahtunut aina tosi hienosti, kiitos vaan taas konduktöörit. Taajamajunissa plussaa ovat myös ihanat plyyshiset nojatuolit ja aukaistavat ikkunat.***) Oi niitä aikoja, kun raiteilla kulki vain nämä siniset söpöläiset.
Tärkein meinasi unohtua. Molemmat lapset saavat joka kerta omat lippunsa. Pienempi sai viimeksi konduktöörin mukaan jonkun lippuharvinaisuuden ****), jonka sittemmin pisteli huomaamattani parempiin suihin, joten en ehtinyt soittaa Denzelille minkähän arvoisesta biljetistä olisi ollut kyse. Jospa sama lippu liikkuisi vielä juhannusjunassa, niin olisin (enkä olisi) tarkempi.
*) Ite anoppi juhlii jossain ihan muualla. Kyllä se on viisas nainen, ei ole turhaan kouluja käyty.
**) ei ole ollut lehtiä raiteilla tai hankia esteenä.
***) Huokaisin helpotuksesta viime viikolla superhellepäivänä, kun olimme juuri vaihtaneet taajamajunaan ja tempaisin ikkunan auki hengittääkseni raitista ilmaa, kunnes joku tuhatvuotias (ihan oikeasti) tuli ja käski ikkunat kiinni, kun hänen nenäänsä haisee pakokaasu. Jäin sanattomaksi ja laitoin kiltisti sen ikkunan kiinni. Mitäpä muuta.
Sitä ollaan taas piipahtamassa täällä huoneistossa, jota kodiksikin kutsutaan. Raiteilla on taitettu reilun viikon sisällä vaatimattomasti jotain 1640 km. Jos lasketaan lakkiaisjuhlat, niin tuohon lisää 650 kilsaa. Ei tunnu missään. Senpä tähden juhannustakin vastaanotetaan jossain jumalattoman matkan päässä (vain 412 km suuntaansa) - mitäpä ei anopin eteen*) ja matka taittuu VR:n kyyditsemänä. Tietysti.
Junat ovat kulkeneet ajallaan**), junanvaihdot ovat sujuneet mallikkaasti. Kiitos tästä kuuluu minulle. Ehdottomasti. Olen jo sen verran pro, että tiedän missä kohtaa täytyy alkaa pukemaan lapsia ja haalimaan kamat kasaan. Amatöörit tekevät sen virheen, että he pukevat lapsensa aivan liian aikaisin ja menevät seisomaan ulko-oven eteen. Siellä sitä sitten hiessä huudetaan - niin lapset kuin äitit. Aijai. Big mistake. Sen sijaan meikäläisen crew liikkuu siten, että mukelot survotaan kärryihin juuri sillä sekunnilla, kun ovet aukeaa ja pääsemme lipumaan Intercityn ovista mahdollisimman tyynenä ulos. Aina se tyyneys ei onnistu, mutta yleensä raivoava yksilö on seurueemme pienin.
 |
| Veturissa neljävuotias |
Leikkivaunu on Intercityn ässä, vaikkakin myös Penassa (pendolino teille uusille) meidän lapset viihtyvät. Leikkivaunussa ei jaksa olla neljää tuntia (KUKAAN), joten välillä seikkaillaan ravintolavaunuun tai muuten vaan omille paikoille, jotka muuten ovat muualla kuin leikkivaunussa - kuitenkin samassa vaunussa rattaiden lokaatiosta johtuen.
Ravintolavaunuun mennessä neljävuotias kokee kauhun sekä onnen hetkiä, kun sinne täytyy mennä ovesta, joka on ihan järkyn painava avata yhdellä kädellä vauva sylissä ja sitten täytyy vielä odottaa siinä korvia huumaavassa metelissä, että ravintolavaunun ovi aukeaa - se sentään napista. Ne ovat jännät sekunnit. Meille kaikille.
Olen niin ikävä ihminen, että jos saan toisen lapsistani nukahtamaan ja toisen kiipeilemään liukumäessä, niin mielelläni sitten selaan sitä toiveikkaana ostettua lehteä enkä jututa toisten lapsia. Jututan, jos on pakko, mutta lukisin sitä OMAA LEHTEÄ, jos saisin valita. Vaihdoin tänään kasikuisen jättikakkavaippaa (näitä tulee junassa yleensä kolme (3), kun muutoin kotona yksi (1) tai nolla (0)) ja eräs tosi reipas tyttö halusi ehdottomasti olla hommassa vähän apuna ja homman valmistuttua jäädä vielä kertoilemaan mummonsa huonosta lonkasta. Peevelin mummo ei jaksanut keinussa antaa tarpeeksi kovia vauhteja. Pahoittelin tapahtunutta ja kehotin ottamaan junan liukumäessä ne kovat vauhdit, kun siellä on minun omakin tyttö. Menkääpäs leikkimään yhdessä -hätistely-yritystä tehdessäni huomasin, että tytön äiti lueskeli lokoisasti KIRJAA. Taitava.
 | ||||
| Liukumäki. Tässä yleensä pitää jonkun olla koko ajan kapuamassa tuota mäkeä ylöspäin. Siitä seuraa huutoa ja nahistelua. Kiinnostaa? No ei. Niin kauan kun ei ole verta näkyvissä, niin minä en nouse penkistä. |
 |
| Kasikuinen hoitaa leikkivaunun taustamusiikin. |
Konduktöörit alkavat olla tuttuja jo etunimeltä - sen verran ristiin rastiin tätä maata on kuljettu. No-eivätkä-oikeasti-ole. Konduktöörit saavat erityismaininnan, sillä esim. tänään ostin viime hetkellä lipun junamaatista (huom! VR-lingo) ja sain pelkät liput ilman paikkoja. Eipä tunnu missään. Astelin tottuneesti kolmosvaunuun, asetin rattaat paikoilleen ja istahdin pyörätuolipaikoille, joille ei lippuja myydä. Sanoin herra konduktöörille asiasta ja totesin vähän surkeasti, että me sitten siirrytään muualle, johon hän totesi tiukasti, ettei se sovi. Kyllä se on niin, ettei pienten lasten kanssa noin vain siirrytä (siirrytään oikeesti, mutta en lähtenyt väittelemään). Minäpä soitan lipputoimistoon ja järjestetääs ne paikat teille. Ja näin kävi. Kiitos herra konduktööri.
Taajamajunissa rattaat pitää nostaa erikseen tavaravaunuun (iih - miten nostalgista) ja tämä on myös tapahtunut aina tosi hienosti, kiitos vaan taas konduktöörit. Taajamajunissa plussaa ovat myös ihanat plyyshiset nojatuolit ja aukaistavat ikkunat.***) Oi niitä aikoja, kun raiteilla kulki vain nämä siniset söpöläiset.
 |
| Kuva-arvoitus |
Tärkein meinasi unohtua. Molemmat lapset saavat joka kerta omat lippunsa. Pienempi sai viimeksi konduktöörin mukaan jonkun lippuharvinaisuuden ****), jonka sittemmin pisteli huomaamattani parempiin suihin, joten en ehtinyt soittaa Denzelille minkähän arvoisesta biljetistä olisi ollut kyse. Jospa sama lippu liikkuisi vielä juhannusjunassa, niin olisin (enkä olisi) tarkempi.
*) Ite anoppi juhlii jossain ihan muualla. Kyllä se on viisas nainen, ei ole turhaan kouluja käyty.
**) ei ole ollut lehtiä raiteilla tai hankia esteenä.
***) Huokaisin helpotuksesta viime viikolla superhellepäivänä, kun olimme juuri vaihtaneet taajamajunaan ja tempaisin ikkunan auki hengittääkseni raitista ilmaa, kunnes joku tuhatvuotias (ihan oikeasti) tuli ja käski ikkunat kiinni, kun hänen nenäänsä haisee pakokaasu. Jäin sanattomaksi ja laitoin kiltisti sen ikkunan kiinni. Mitäpä muuta.
