Asiaa koulusta: vaihtarit ja katoamiset

Syyslukukausi on jo pitkällä ja parit kärvähtämiset on äidillä ekaluokkalaisen kanssa käynyt. Nimittäin tavaroiden ja vaatteiden katoamiset, joista juttua olikin jo aiemmin - nyt uutena erilaiset tavaroiden vaihtarit.

Ekaluokkalainen vei viime viikonloppuna äidin omasta mielestään todelliseen aarrekauppaan ja sai ostamaan erikokoisia ja erivärisiä timantteja, koska hän haluaa vaihtaa niitä kavereidensa kanssa, joilla myös on samanlaisia timantteja. 

Seuraavana päivänä monet lapsen timantit ovat vaihtaneet omistajaa, mutta tilalla oli pari nappia ja muovinen kinderukkeli. Omassa pedagogisessa lähestymistavassani oli harkitsemisen varaa, myönnän sen, mutta olin suoraan sanottuna tyrmistynyt. Siis mitä nää on? Oletko sä vaihtanut ne timantit tällaiseen krääsään? Ne oli euron kappale! 

Toki rauhoituin ja yritin paikkailla kiivastumistani ja kysyin, onko hänestä itsestään nämä vaihtarit yhtä kivoja kuin se timantti, joka oli hänelle tosi tärkeä. Ei lapsi sitä sillä hetkellä osannut ajatella niin. Hän on siis pyytetön henkilö. Sepä hienoa. Ehkä se on ihan hyväkin, ettei aina ole vailla jotain samanarvoista takaisin, mutta yhtä lailla en halua, että hänen ystävällisyyttään käytetään myöskään hyväksi.

Sama koskee keräilykortteja. Ei tarvitse vaihtaa sellaiseen, josta ei itse tykkää. On ok sanoa, ettei vaihdakaan, jos vaihtari ei miellytä. Koulussa muuten ei nykyään kortteja vaihdella, opella kärvähti myös tämän harrastuksen kanssa. 

Yritän opettaa lapselleni, että täytyy uskaltaa sanoa, jos joku ei tunnu hyvältä. Täytyy uskaltaa sanoa kaverille, joka hyppii selän päällä, että ei saa, se sattuu. Ei ole väliä, onko hänellä hauskaa, jos itsellä ei ole. 

Tänään hakiessa tytärtäni, hän vilkaisi minua sanoessaan samaan aikaan kaverille, joka tuli tiukasti halaamaan, että EI SAA! Halaaja kysyi Miksi ja tyttäreni sanoi, KOSKA EN TYKKÄÄ. Wau, kyllä äidin sydämessä läikähti. Tätä lisää. Ehkä halaukset ovat vähän ylireagointia, mutta jos on koko ajan kaulassa roikkumassa, niin sopiihan sitäkin rajoittaa.

Niin ja viimeisimpänä Kånkenin peppupehmuste on sitten kadonnut varmastikin for good, ainakin jos lapsen pohdiskelua kuuntelee.

- Se on niin kevyt, kun kerran se puistossakin lensi pääni yli, kun oli tuulista. 
- No otitko sen silloin mukaasi? 
- Mmmm. En oikein muista. 

Huokaus. Ekaluokkalaiset.


Mut noin muuten, kylläpä oli kaunis syyspäivä tänään, eikö?