Viikon päätöslauselma

kuva

Voi elämä (eikun pitäs sanoa VAIN elämää), miten viikonlopuista on tullutkaan se ihana parin vuorokauden suuri ilo. Näin on nyt käynyt. Onnekseni toinen työviikkoni meni kuin siivillä (älköön kukaan hämääntykö siitä, että olisin hulluna paiskinut hommia, vaan tyypit käy siinä officessa rupattelemassa niitä näitä, ja minäkään, kun en ole tunnettu mistään suppusuusta, joten ei ihme, että perjantai tuli kuin varkain.).

Työpöytääni on isketty tällä viikolla harvinainen keissi (mä niin vihaan tuota sanaa, mutta käytän sitä tässä kerran, koska kuvaan työyhteisölleni ominaista lingoa), joka minun yhdessä johtohenkilöiden kanssa tulisi ratkaista. Lue: minun tulisi ratkaista kaikilta pykäliltään ja hallinnollisilta kiemuroilta (not quite: I GOT IT!), ja johtoporras sitten hymistelee dollarinkuvia silmissään. Siis oikeasti. No eipä huvita Hullut Päivät -viikolla ruveta mihinkään isoon rojektiin, joten lähdin tänään kotiin hiukan aikaisemmin (toki leimautin korttini, jotta toimiaini voidaan paheksua), hain ihanat tytöt kotiin, ja nyt chillataan. Ettei vaan se burnoutti iske.

Mä kyllä tykkään olla töissä. Mä en tykkää siitä, että liukastelen edelleen heikoilla jäillä, sillä asioiden omaksuminen vie ihan helkkaristi aikaa. Tää on sitä epämukavuusaluetta, joka on myös vaan sellainen turha sana. Tämä epävarmuus johtuu tietysti omaksujasta, mutta pääasiassa ja todellisuudessa kyllä siitä, että toimenkuvani on tarpeettoman laaja. No tässähän käy niin, että kun tämä komennus on loppusuoralla, hommat sujuvat kuin unelma. Tai ainakin sujuvat. 

Huomenna minä rakastan itseäni messukeskuksessa. Mennään pienten neitien kanssa muotimessuille hakemaan rusketus osastolta 6d71 ja supsuttelemaan EcoToolsin siveltimillä siinä samassa. Lumoanin uudet tunikat ja mekot tsekkaan myös. Ne on -15% messualessa. Viisivuotias toivoo huulipunia ja kaksivuotias toteaa varmaankin jotakuinkin kaikkeen, ettei mikään käy, niin meillä onkin kunnon messuporukka kasassa. Jei!

Mukavaa viikonloppua!