Lohdutukseksi

Ennen äitini hyvästelemistä en ollut kovinkaan syvällisesti pohtinut, mitä sitten. Tämä ei ole niitä keskustelun aiheita, joita yleisesti ottaa tarkastelun alle, lähinnä tämä koskee sellaisia, jotka ovat kokeneet läheisen poismenon.

Olen miettinyt, miten tätä asiaa avaisin, vai avaisinko laisinkaan, mutta tiedän, etten ole ajatusteni kanssa yksin. On yhä käsittämätöntä, että jätimme äidillemme hyvästit kohta jo puoli vuotta sitten. Tästä puhuminen ja sen ajatteleminen on yhä kipeä asia, eikä se mitään muuta voisi ollakaan. Suru nousee pintaan viiltävänä ikävänä, ja kaipuuna sellaisiin asioihin, joita äidin kanssa teimme, ja sellaisiin, joita emme ehtineet tekemään. 

Äidin kuoleman jälkeen eteeni ilmaantui pari kirjaa, joiden olen arvellut löytäneen tiensä luokseni, jotta kokisin jonkinlaista lohdutusta surutyöni rinnalla. Toinen käsitteli henkisyyttä, energiaa, maailman kokemista tietyllä tasolla. Koin tämän kirjan erittäin voimakkaaksi kokemukseksi. Tässä ei viitattu sanallakaan mihinkään kuoleman jälkeiseen, mutta lukiessani minulle tuli vahva oivallus siitä, että kaikki on energiaa. Miten tämä energia tähän maailmankaikkeuteen asettuu, on käsittämättömän iso juttu. Se on niin iso juttu, että sen pohtiminen kannattaa jättää jossain vaiheessa omaan ihmeellisyyteensä, ja jatkaa omaa olemistaan. 

Luin toisen kirjan amerikkalaisen lääkärin kirjoittamasta tositarinasta Taivaaseen ja takaisin, jossa kuvattiin, miten hän kajakkionnettomuuden seurauksena kuoli, mutta palasi vielä takaisin maan päälle. Hän kuvaa omaa kokemustaan kirjassa. Kirjaa markkinoidaan, miten se muuttaa elämäsi ja kaikkea muuta hehkutusta, josta en pidä tällaisen aiheen ympärillä. Kirja kertoo erään naisen tarinan, eikä se kaipaa mitään ylimääräistä hypetystä ympärilleen.

Tämä aihe voi olla myös pelottava, sillä se voi muuttaa oman maailmankuvan täysin, ja vähintäänkin hämmentää, sillä nämä asiathan eivät nauti mitään järjellistä, saati tieteellistä tukea, jota monet kokemalleen kaipaavat, ja erityisesti sellaiset, jotka eivät ole tällaisia hetkiä kokeneet. Siinä kohtaa, kun lakkaa pelkäämästä, ja yrittämästä järkeistää asioita, voi saada myös lohtua siitä ajatuksesta, että ihmisen sydämen lakatessa lyömästä täällä maan päällä, jatkuu aivan toisenlainen oleminen jossain muualla.

Minulla ei ole tarvetta alkaa väittelemään kenenkään kanssa, mikä on totta ja mikä ei. Sillä ei ole mitään merkitystä. Olen lukemistani teksteistä ainoastaan saanut vahvistusta kokemilleni hetkille, ja usein miettinyt vain, miten ihmeellistä. Se, miten taivasta ovat monet kuvanneet, on monin tavoin juurikin ihmeellistä. Uskon, että nämä ajatukset lohduttavat, erityisesti läheisen menettänyttä.