"Nyt syöt tai itket ja syöt" sekä muita koottuja lapsiperheen ruokailuun liittyen

kuva

Olen kirjoittanut täällä erityisherkkyydestä aiemminkin ja nyt pohdin erityisherkän lapsen haasteita ruokailussa. On tutkittu, että noin 15–20 prosenttia ihmisistä on erityisherkkiä. Erityisherkkyys on hermojärjestelmän ominaisuus ja synnynnäinen taipumus reagoida ympäröivään maailmaan ja aistiärsykkeisiin tavallista voimakkaammin.

Kyse on normaalista temperamenttipiirteestä ja hermojärjestelmän herkkyydestä aistia, havaita ja reagoida asioihin tavanomaista voimakkaammin. Koska kyse ei ole sairaudesta, viasta tai vammasta, erityisherkkyys ei ole diagnoosi, mutta sen tunnistaminen on hyödyllistä lapsen ymmärtämisen ja tukemisen kannalta.

Miksi tämän aiheen äärellä tällä kertaa? Meillä ei ajatella lapsista tai lapsesta aktiivisesti, että ollaan jotenkin herkkiä tai erityisherkkiä. On kuitenkin tilanteita, jolloin on hyvä muistuttaa - erityisesti itseään vanhempana - miten erityisherkkyys tietyissä tilanteissa nousee voimakkaammin esille ja pitäisikö itsekin suhtautua asiaan tietyllä tapaa.

Meillä on ruokailu ollut lähes aina jossain määrin haasteellista ja on vain tiettyjä ruokia, jotka maistuvat sillä intensiteetillä, että lautanen olisi tyhjä. Näissä caseissa on kuitenkin myös voimakkaasti maustettuja ruokia, kuten currykanaa ja mm. nepalilaista keittiötä, joten puhtaasti vahvaan tai liian voimakkaasen makukokemiseen ei voi nojata silloin, kun ruoka ei maistu. 

Olen ruokailutilanteissa vaatinut, painostanut, sortunut kohtuuttomiinkiin vaatimuksiin, hermostunut - kuin myöa yhtä lailla lepsuillut, tehnyt välillä eri ruokia lapsille, antanut periksi. On vaan niin hemmetin tympeää, kun olet tehnyt koko perheelle ruokaa, nähnyt vaivaa - sen sijaan, että aina lämmittäisit kalapuikkoja ja keittäisit pastaa ketsupilla.

Erityisherkällä lapsella voi olla todella tarkkoja makumieltymyksiä tai tämä huomaa herkästi uudet, vieraat hajut.  

  
Joulun alla juttelin lapsille, että mummolassa syödään jouluruokia. Vaikka ne eivät olisikaan suosikkeja, niin siitä huolimatta, ruokaa otetaan lautaselle ja syödään edes vähän. Oikein mikään jouluruoka ei ollut lempisuosikki ja kystä kyllä oli yhtä kuin, että syötiin perunaa.

Otin vuoden vaihteessa tiukemman linjan ruokailuissa, sillä tämä peli ei vaan nyt vetele, näin olin ajatellut. Kyllä on opittava syömään ruokaa ilman, että se on jotenkin epämiellyttävä kokemus. Olen tehnyt mielestäni erityisen hyvää ruokaa ja olen myös pitänyt vahtia, että lapset oikeasti syövät, eivätkä tirki haarukalla ruokaa sivuun. Eineksiä ei ole syöty.

Olen myös kehottanut syömään lautaset tyhjiksi, jotta se mahdollinen uusi maku vakiintuisi sinne makunystyröihin ja maistuisi jatkossakin. Tämä lautasten tyhjiksi syöminen on ollut varmasti ylimitoitettu toimenpide. Olen huomannut, että tämä ensinnäkin vie niin hemmetin kauan ja tuntuu huonolta itsestänikin, koska tätä siivittää turhautumiseni ja sitä kautta raivostumiseni, joten uusiin makuihin ja tapoihin tottuminen täytyy yksinkertaisesti tapahtua inhimillisemmin. Iso työ tässä on itsellä pitää pää kylmänä, eikä syyllistää lasta yhtään mistään. Tietysti olen jossain välissä puhunut nälänhädästä ja kerjäläisistä ja siitä kuinka ruoan äärellä tulisi tuntea kiitollisuutta, eikä saisi nyrpistellä. Done all that and even more. Huhhuh, miten äiti voikaan olla niin julma.


Olen jutellut esikoiseni kanssa, miksi peruna itsessään maistuu, mutta perunamuusi ei. Kyseessä on hänen mukaansa makuero. Monta kertaa kyseessä on myös suutuntuma, mutta useimmiten syynä ruoan tökkimiselle on maku. Ymmärrettävää. En itsekään pitänyt viime viikon kasvispihveistä työmaaruokalassa. Söin ne silti, mutta luultavasti näitä en itse valitsisi uudelleen. Lapsen mukaan toiset ruoat myös tuoksuvat liikaa, jolloin tuoksu itsessään aiheuttaa luotaantyöntävän tunteen.

Kaupan einespinaattiletut maistuvat, mutta itsetehdyt eivät. Limppari ei maistu (tämä ei ole kylläkään huono asia), mehu nyt vähän vanhempana on alkanut maistua, kun aiemmin vain vesi maistui juomana. Omena maistuu, mutta appelsiini on liian kirpeää. Kun pyydän maistamaan, kiltti lapseni tottelee, nielaisee maistettavan palan kokonaisena, jos mahdollista, kiittää ja toteaa, että on maistanut, muttei kiitos ottaisi enempää. Sydämeni särkyy näissä hetkissä.  Huutaisi vaikka, että maistuu ihan paskalta, syö ihan keskenäsi.

Olemme käyneet läpi ruokailutilanteita. Sitä millaista ruokailun pitäisi olla, ei pakkopullaa, vaan miellyttävä ja mukava tilanne, ruokaa on kiva syödä yhdessä toisten kanssa. Olen kertonut, miksi olen välillä turhautunut ja hermostunut, miksi olen huolissaan. Olen myös pyytänyt anteeksi ja luvannut kunniottaa lapsen omaa harkintaa, mutta myös vaatinut häntä lupaamaan, että syö edes jonkin verran ja mahdollisimman avoimin mielin. Olemme keskustelleet myös siitä, mitä kaikkea ja miksi täytyisi olla lautasella.

   
Otin taas käteeni Janna Satrin (2014) Sisäinen lepatus - Herkän ihmisen tietokirjan ja siellähän se sanotaan, mikä on tietysti jo ihan itsestään selvää. En halua ajatella, että annan periksi tai että yhtä lailla teen lapselle hallaa sillä, että jatkossakin meillä täytyy syödä sitä, mitä on tarjolla. Nyt kuitenkin niin, että lautasia ei tosiaan tarvitse syödä tyhjiksi, vaikka niissä ei kauhallista enempää ruokaa olisikaan, vaan syö sen - ei minkä pystyy - vaan mikä maistuu. Huh, ei oo helppoa tämäkään, mutta lupaan minäkin vanhempana toimia näissä tilanteissa huomattavasti paremmin.