My name is Mum, Super Mum.

Siinä se roikkuu, tuolin selkämyksellä, lapsen reppu. Lue koko tarina!

Keskeytän työni soittaakseni koululaiselle, että nyt on aika laittaa päälle ja lähteä kouluun. Olen puhelimen kauittimessa, kun kuulen miten kahisevat topat sujahtavat päälle ja ehdin juuri huikkaamaan, että "Muista reppu!", kun ovi klonksahtaa kiinni. Tästä seuraa lapsen hermeettinen ulvomiskohtaus. Minä puolestani ulvon luuriin, että rauhoitu, ei haittaa, että mene nyt vaan kouluun. Vaan lapsestahan tämä on vähintäänkin katastrofi, eikä kai kouluun voi mennä ilman reppua. Kyllä voi!

Puhelu katkeaa, kun suljen liian kauan jumissa olevaa työhuoneen oveani ja lapsi on ottanut jo hätäpuhelun isälleen. Lähden kolmen kilometrin päähän pelastusmatkalle. Hyppään yhteen ratikkaan, joka vie minut vähän matkaa. Ei tule sitä ratikkaa, jolla pääsisin kotiin saakka, eikä meinannut päästä jatkamaan tämäkään, johon hyppäsin, koska ovet eivät sulkeutuneet. Perhele! Jään puolimatkaan ja kävelen kotiin. Nappaan repun ja kävelen sitten lapsen kouluun, jossa katson kauhuissani verentahrimaa lapsen paitaa, koska nenäverenvuoto. Varjele.

Kävelen jo rauhallisemmassa temmossa ratikkapysäkille, jossa tovin ehdin hytistä pelastushikeä, joka on kertynyt rillien nenänpidikkeeseen, kunnes kiltti kanssaihminen toteaa, että se ratikkahan ajaa poikkeusreittiä. Just. Kävelin taas ja hyppäsin jälleen yhteen ratikkaan ja siitä pois vaihtaakseni vielä siihen, joka kuljetti minut takaisin töihin. HUH! Kuopioonkin olisi päässyt helpommin.  

Jos olisin pysähtynyt Maaret Kallion lanseeraamille tunnepysäkeille, niin päällimmäisiä tunteita olisi olleet ärtymys ja hmmm... ärtymys. Pelastustehtävä kuitenkin suoritettu onnistuneesti. Siitä tunteeksi tyytyväisyys, jonka pysäkille laskeuduin vasta vähän myöhemmin.    

Siinäpä sitten alkoikin lounastunti, jonka minä kuuliaisena työn alistamana arvottomana raatajana jätin väliin. Sitä on tämä oman työn arvostus näköjään melko minimissä. FYI lähes päivittäin käytän työaikaa siihen, että lähetän uuden työhakemuksen. Minä pääsen täältä pois. Minä pääsen täältä pois. Tunnepysäkillä epätoivo.

Lapsi on niin traumatisoitunut aamun tapahtumista, että on aivan poikki, kun olisi aika lähteä treeneihin. Äiti on muuten vaan väsynyt, joten harkat jää tänään väliin. Tunnepysäkillä helpotus. 

Huomenna on isänpäiväaamiainen päiväkodissa. Kuopus itki isoja kyyneleitä, koska isänsä ei pääse paikalle. No mitä tekee äiti? Vie lapsensa vähän myöhemmin päiväkotiin. Tunnepysäkillä myötätunto. Se on hyvä tunne.

Tekeekö mieli kommentoida, että siinä se on curling-äidin stereotyyppi. Siitä vaan, se sopii, kunhan hommat toimii.

Mä oon niin sen happyjoen tänään ansainnut.