Niin on hyvä
Aamulla oli hoppu, minulla oli kokous. Piti pojottaa tärkeässä kokouksessa asiantuntijahenkilönä toivoen, ettei kysytä mitään. Lapsi sai odotettavasti aamuraivarit, kun lähdin vessasta valitsemaan itselleni vaatteita, enkä jäänyt hänen vierelleen. Muina aamuina vierihoitoa ei kaivata, mutta tänään hänellä meni kuppi nurin. Onneksi ei sentään potta. Practical joke.
Tätä raivoa kesti puolisen tuntia. Yritän pitää malttini, mutta päädyin aika ajoin karjumaan, että nyt riittää se huutaminen. Kuinka typerää. Mikäänhän ei silloin käy, kun ollaan punaisella. Ei voi syödä aamupalaa, pukea, ei ainakaan sukkia, ei mitään.
Tuijotin kelloa ja nappasin lapsen syliin Miehen lähdettyä töihinsä. Sain laitettua itkevälle lapselle paidan ja leggarit päälle. Ihan rauhallisesti. Kysyin tulisiko hän äidin syliin. Mieli teki kovasti, mutta ylpeys ei antanut periksi. Minä pidin suuni kiinni, enkä katsellut kirittävää kelloa. Ojensin vain käteni. Sain lapsen syliini, halattiin ja raivoaminen loppui siihen paikkaan. Leipääkin meni suuhun, joten en tarvinnut nälkäistäkään lasta kiikuttaa hoitoon.
Mitä opimme tästä. Pidä se suu kiinni. Jos ottaa päähän, kun toista
Päiväkotiin meni kuitenkin rauhoittunut lapsi, joka vilkutti hymyillen. Kouluun saatoin myös ihanan tytön, joka aamuragen aikana kävi sanomassa, että ei tykkää tästä. Silti aamusta selvittiin. Äiti selvisi omasta koitoksestaan.
Illalla juoksin reilun viikon tauon jälkeen neljä kilsaa. Siihen tuhrautui tasan puolituntia. Vauhti ei huimaa, mutta juokseminen tuntui hyvältä. Koululaisen kanssa kävelin toissa iltana kuusi kilsaa. Hän tosin kiritti äitiä pyörällä. Liikkuminen tekee hyvää.
Kauniissa, viileässä illassa on jotain onnesta muistuttavaa, tyytyväisyyttä korostavaa. Ole tässä ja nyt. Niin on hyvä. Ei tarvitse tavoitella muuta.
