#juokseämmäjuokse - Sitoutuminen

Lenkkipolulla

Vettä tulee kuin aisaa, ei mennä Lintsille, vaikka oli luvattu lapsille. On taas mun nukutushuki, kuten joka ikinen toinen ilta. En juossut eilen. Täytyy juosta tänään. Polarin A300 hurisee aika ajoin ranteessa Aika lähteä liikkelle -muistutusta. Joojoo. Sataa kaatamalla perhana. Lähdenkö enkö lähde. Mielessä risteilee:

- Mulla ei ole mitään goreasuja - ostoslistalle niitä. Tää tulee niin kalliiks. Mun on pakko oikeesti juosta sitten jatkossakin, eikä kohta lopettaa.
- Meneeks mun paskat lenkkarit vielä paskemmaks, jos juoksen niillä kurassa. Mä haluun käyttää niitä kaupungilla.
- Kello on jo paljon, on pimeää. Pelotti toissa iltanakin.
- No nyt se nukahti.

Kaivelen kaappeja, en löydä edes sitä pipoa, joka aina putoaa syliin, kun naulakosta jotain otan ja jota en koskaan tarvitse. Vedän sykemittarin rinnan alle, nappaan Popin vihreän takin ja tiedän, että sen kanssa on taatusti hankala juosta, mutta se pitää vettä. Taskuun vielä puhelin, jossa raksuttaa juoksuäppi, joka mittaa kilometrinopeuden, vaikka tiedän, että juoksen vain puoli tuntia ja tarkoittaa minun vauhdillani reilua neljää kilsaa. Polar A300 kellon iso miinus on gps:n puute. Tällainen jokaisen liikkeensä raportoija tarvitsee matkamittarit ja kartat sun muut.

Kastun, silmälasit kastuu, ne valuu, nostan niitä vähän väliä. Laitan ne taskuun, mutta sitten säikyn, kun katson, että puistonpenkillä istuu joku ihminen, vaikka ei oikeasti istu. Pulssi pomppaa. Laitan lasit takaisin ja nostelen, ei se haittaa. Sade ei haittaa. Juoksen vahingossa lätäkköön, kylmä vesi säikäyttää ja saman tien vilvoittaa. On oikeastaan ihan hyvä lenkkisää.

Kotiovella. Lenkkarit märät. Sukat märät. Koko tyyppi märkä.

Lenkki on vain puoli tuntia, mutta se on tärkeä. Ilman sitä olisi huono omatunto, kun en mennyt. Nyt on märät lenkkarit ja takki, mutta hyvä fiilis, että huomenna voi tsekata Stockan Brooklyn muotinäytöksen ja juoda skumppaa, eikä jää lenkki-ilta väliin.

Ai miten niin mustavalkoinen ihminen?