Uusi vuosi - uusi elämä jossain siellä edessä
Helou ja happy new year!
Oltais sitten ihan uuden vuosikymmenen kynnyksellä! Mitään lupauksia ei tullut tehtyä. Se on ollutkin lupaukseni useamman vuoden, että mitään ei kannata luvata, tulee vaan turhaan huono mieli, kun lupaus kantaa vain sen hetken, kun sen on lausunut. Nyt ehkä taidan mennä lupaamaan, että päivitän ajatuksiani useammin. Katotaan mitkä morkkikset siitä tulee, kun seuraavan kerran elokuussa kurkistan tänne..
Vuosi 2010 tuo tullessaan todellisia haasteita, sillä tämä mami joutuu kohtaamaan paluun aikuisten maailmaan. Huom! Joutuu... Loistoasenne heti kärkeen! Se tuntuu haikealta, surulliselta, kamalalta ja jostain syystä huonoa omaatuntoa herättävän jännittävältäkin. Eli ekaks nää huonot fiilikset, koska rakas ihana vauvamme on kohta 2-vuotta eikä varsinaisesti enää vauva (onpas, ikuisesti äidin vauva -- iih <3). Eräiden (isänsä ja yhteiskunnan, joka ei suostu maksamaan about paria tuhatta kuussa, että voisin olla kotiäiti for the rest of mi life..) mielestä hän alkaa olla valmis kohtaamaan oman elämänsä haasteita päiväkodissa (ISO huokaus). No ei ihan vielä, mutta ensi syksynä kyllä viimeistään.
Mies jaksaa aika ajoin ihmetellä milloin aion palata töihin. Mun vakiovastaus on ihmetellä takaisin, että mikä se sellainen paikka on. Kotiäitiys on maistunut makealle, ja maistuu edelleen. Minulla ei ole minkäänlaista hinkua herätä aamulla silmät turvonneena hiihtämään jonnekin hikiseen työpaikkaan, tehdä siellä todennäköisesti just sellaista työtä, jota en todellakaan halua tehdä ja sitten raahautua ihan rättipoikki takaisin kotiin. En edes tiedä miten tähän yhtälöön lisätään lapsen aamutoimet, kuljetus päiväkotiin (hrrr-kylmiä väreitä), itsensä saaminen johonkin kulkuvälineeseen ja kotiin tullessa viceversa.
Nythän on niin, että toki minulla on erinäisiä ambitioita (konsulttilingoa hyi, hyi, mut sopii nyt tähän) sitä paikkaa kohtaan, jonne arvokkaan panokseni annan. Realiteetit (toinen karmee konsulttisana) tosin tulevat todennäköisesti estämään nämä haaveeni. Se, että on toiminut kouluttajana ja erinäköisinä opeina koko uransa (lukuunottamatta lähes vuoden mittaista suurta hairahdusta konsulttimaailmaan) tarkoittaa sitä, että voi kirjoittaa hakemuksia ja ceeveitä maailman tappiin eikä kukaan ota kuuleviin korviinsa, koska "sinähän olet niin profiloitunut opettajaksi". Näin minulle on eräässä työhaastattelussa todettu.
Sellainen ol Viipuri eikä tässä auta yhtään valitella. Ainahan sitä voi hakea unelmiensa työpaikkaankin, kattokaas, kun ei siinä mitään häviä, aina voi käydä hyvä tuuri, voihan se olla, että ne jättää sen hakemuksen jonnekin jemmaan tulevaa tarvetta varten. Just näin. Ja kuten mieheni minulta aikoinaan tiedusteli, kun olin hakkaamassa työhakemusta, että onko nyt menossa hakemus siihen Suomen presidentin paikkaan, niin kaikkihan on mahdollista. Periaatteessa. Niin, että täytynee alkaa orientoitumaan (joojoo) uuden vuosikymmenen haasteisiin, mitä ne sitten lopulta tulevat olemaankin, kun sitä ei ikinä tiedä.
P.S. Ei tule varmaan yllärinä, että minulla on Veikkauksen pelitili.
Oltais sitten ihan uuden vuosikymmenen kynnyksellä! Mitään lupauksia ei tullut tehtyä. Se on ollutkin lupaukseni useamman vuoden, että mitään ei kannata luvata, tulee vaan turhaan huono mieli, kun lupaus kantaa vain sen hetken, kun sen on lausunut. Nyt ehkä taidan mennä lupaamaan, että päivitän ajatuksiani useammin. Katotaan mitkä morkkikset siitä tulee, kun seuraavan kerran elokuussa kurkistan tänne..
Vuosi 2010 tuo tullessaan todellisia haasteita, sillä tämä mami joutuu kohtaamaan paluun aikuisten maailmaan. Huom! Joutuu... Loistoasenne heti kärkeen! Se tuntuu haikealta, surulliselta, kamalalta ja jostain syystä huonoa omaatuntoa herättävän jännittävältäkin. Eli ekaks nää huonot fiilikset, koska rakas ihana vauvamme on kohta 2-vuotta eikä varsinaisesti enää vauva (onpas, ikuisesti äidin vauva -- iih <3). Eräiden (isänsä ja yhteiskunnan, joka ei suostu maksamaan about paria tuhatta kuussa, että voisin olla kotiäiti for the rest of mi life..) mielestä hän alkaa olla valmis kohtaamaan oman elämänsä haasteita päiväkodissa (ISO huokaus). No ei ihan vielä, mutta ensi syksynä kyllä viimeistään.
Mies jaksaa aika ajoin ihmetellä milloin aion palata töihin. Mun vakiovastaus on ihmetellä takaisin, että mikä se sellainen paikka on. Kotiäitiys on maistunut makealle, ja maistuu edelleen. Minulla ei ole minkäänlaista hinkua herätä aamulla silmät turvonneena hiihtämään jonnekin hikiseen työpaikkaan, tehdä siellä todennäköisesti just sellaista työtä, jota en todellakaan halua tehdä ja sitten raahautua ihan rättipoikki takaisin kotiin. En edes tiedä miten tähän yhtälöön lisätään lapsen aamutoimet, kuljetus päiväkotiin (hrrr-kylmiä väreitä), itsensä saaminen johonkin kulkuvälineeseen ja kotiin tullessa viceversa.
Nythän on niin, että toki minulla on erinäisiä ambitioita (konsulttilingoa hyi, hyi, mut sopii nyt tähän) sitä paikkaa kohtaan, jonne arvokkaan panokseni annan. Realiteetit (toinen karmee konsulttisana) tosin tulevat todennäköisesti estämään nämä haaveeni. Se, että on toiminut kouluttajana ja erinäköisinä opeina koko uransa (lukuunottamatta lähes vuoden mittaista suurta hairahdusta konsulttimaailmaan) tarkoittaa sitä, että voi kirjoittaa hakemuksia ja ceeveitä maailman tappiin eikä kukaan ota kuuleviin korviinsa, koska "sinähän olet niin profiloitunut opettajaksi". Näin minulle on eräässä työhaastattelussa todettu.
Sellainen ol Viipuri eikä tässä auta yhtään valitella. Ainahan sitä voi hakea unelmiensa työpaikkaankin, kattokaas, kun ei siinä mitään häviä, aina voi käydä hyvä tuuri, voihan se olla, että ne jättää sen hakemuksen jonnekin jemmaan tulevaa tarvetta varten. Just näin. Ja kuten mieheni minulta aikoinaan tiedusteli, kun olin hakkaamassa työhakemusta, että onko nyt menossa hakemus siihen Suomen presidentin paikkaan, niin kaikkihan on mahdollista. Periaatteessa. Niin, että täytynee alkaa orientoitumaan (joojoo) uuden vuosikymmenen haasteisiin, mitä ne sitten lopulta tulevat olemaankin, kun sitä ei ikinä tiedä.
P.S. Ei tule varmaan yllärinä, että minulla on Veikkauksen pelitili.
