Uutta pukkaa !
Vuoden viimeisiä elellään. Kyllä on ankea sanonta.
Lyhyestä joulusta on palattu kotiin selvästikin tekemään joulusta pidempää, sillä kotona odotti vaatimattomasti kiloittain suklaata. Kiitos opettaja-mies. Kiitos, kun oppilaasi tekevät minusta hyvin lihavan ihmisen. Joku voisi kirosanan tähän kohtaan naputella. En minä, sillä lopetin kaikenlaisten kirosanojen käytön lapseni synnyttyä. Siis: VOI HIMPUTTI! Miten aion laihtua ne kolme kiloa, kun suklaata on syötävänä kolmekymmentä?
Hetkinen, käyn ottamassa vähän suklaa-välipalaa ja jatkan sitten... No niin, nams, nams eli siis tulevalle laihikselle on pukannut vähän vastarintaa. Olen ollut kerran elämäni aikana ns. laihdutuskuurilla. Tai en silloinkaan ollut laihdutuskuurilla, vaan kieltäydyin suklaasta 24 päivän ajan. Ja kuvitelkaa, laihtumista tapahtui! Ajatus laihtumisesta on kuitenkin tosi pinnallinen tapa ajatella elämästä, kun on paljon vakavampiakin asioita olemassa. Syödään suklaat ensin ja mietitään sitten uudestaan. (En ole muuten uusinut aerobick kuukausikorttiani vielä).
Joulukuu hurahti pääasiassa Stockalla ja Joulupukin konttia täyttäen, joten uuden vuoden kunniaksi on naputeltava pari koulujuttua ja sitten kuulkaa on ihan oikeesti oikeesti mentävä töihin. Jonnekin. Aikamoista. Minä töihin. Ihan kivaa oikeastaan, mutta jänskää myös, sillä ei ole harmainta hajuakaan, kuka meikäläisen aikoo ottaa leipiinsä. Muutama hakemus on naputeltu ja muutaman kohdalla ajatus on ollut, että ei perkuta, en mä tänne ainakaan haluaisi töihin. Kattellan nyt kuinka täs käy!
Töihin minut ajaa mm. itsensä palveluksesta irtisanonut astianpesukone, joka ei korjauksesta huolimatta suostu pesemään astioita. Kirosana. Mies ei ole moksiskaan. Uutta ei ainakaan osteta, kuuluu mölinää. Ja salettiin ostetaan viimeistään sitten kun minä olen töissä. Tai ensin aion kyllä käydä kytiksellä jotain Tigerin tai Filippa K:n villakangastakkia, jolla sinne työhaastatteluun voi mennä eli Mies voi tiskata ihan rauhassa. Tätä ei kuuluisi edes tässä kertoa, mutta olen itse tiskatessani todennut pari kertaa, että aika kivaa, tässä on niinkun ihan omaa aikaa ajatustensa kanssa. Tekee jotain mistä ei voi irtautua esim. potan tyhjennykseen tai lelujen siivoukseen, vaan mun nyt pitää vaan tässä ihan hissukseen pestä näitä kuppeja. Siis oikeestihan minä v i h a a n tiskaamista!
Ajatella, että pitää ihan miettiä mikähän vuosi on tää seuraava. 2000 jotain. Ihan korkea aika lähteä sinne jonnekin työpaikalle, että saa itsensä tälle aikavyöhykkeelle ankkuroitua. Huomasin nimittäin, että nuorempana sitä oli kaikista uusista gadgeteista tosi kiinnostunut ja tietäväinen, mutta nykyään ei. Ei kiinnosta ja olen todennutkin tai mieheni oikeastaan sen minulle osoitti, että olen ihan täysi mummo. Ts. ihan keski-ikäinen. Sen puolestaan osoitti minulle miehen kommentti uusista kengistäni, jotka ulkonäkönsä puolesta ovat ihan keski-ikäiset tai jopa mummot, mutta hintansa puolesta ne olivat hyvinpalkatussa työssä olevan oman ikäiseni henkilön -tyyliset. Tein vielä valinnat trendikkäiden tummanharmaiden Emujen (jotka olisivat jopa olleet halvemmat!) ja mummokenkien välillä. Mummokengät (siis selvyydeksi: Ziosta, italiaiset, nahkaiset saappaat, joissa jotain vähän kumimaista pohjassa ja varpaissa, ettei siis kastu Helsingin loskassa) voittivat kirkkaasti. Tätä olen jäänyt pohtimaan, että tjaa, näinkös tässä on päässytkin käymään. Ja kuulkaa, ei tunnu missään.
Näihin ajatuksiin palannen varmaan ensi vuodenkin puolella, jonne toivon valoa ja paljon paljon rakkautta, terveyttä ja kaikki hyviä asioita kaikille meille (lue: myös siis teille!).
Lyhyestä joulusta on palattu kotiin selvästikin tekemään joulusta pidempää, sillä kotona odotti vaatimattomasti kiloittain suklaata. Kiitos opettaja-mies. Kiitos, kun oppilaasi tekevät minusta hyvin lihavan ihmisen. Joku voisi kirosanan tähän kohtaan naputella. En minä, sillä lopetin kaikenlaisten kirosanojen käytön lapseni synnyttyä. Siis: VOI HIMPUTTI! Miten aion laihtua ne kolme kiloa, kun suklaata on syötävänä kolmekymmentä?
Hetkinen, käyn ottamassa vähän suklaa-välipalaa ja jatkan sitten... No niin, nams, nams eli siis tulevalle laihikselle on pukannut vähän vastarintaa. Olen ollut kerran elämäni aikana ns. laihdutuskuurilla. Tai en silloinkaan ollut laihdutuskuurilla, vaan kieltäydyin suklaasta 24 päivän ajan. Ja kuvitelkaa, laihtumista tapahtui! Ajatus laihtumisesta on kuitenkin tosi pinnallinen tapa ajatella elämästä, kun on paljon vakavampiakin asioita olemassa. Syödään suklaat ensin ja mietitään sitten uudestaan. (En ole muuten uusinut aerobick kuukausikorttiani vielä).
Joulukuu hurahti pääasiassa Stockalla ja Joulupukin konttia täyttäen, joten uuden vuoden kunniaksi on naputeltava pari koulujuttua ja sitten kuulkaa on ihan oikeesti oikeesti mentävä töihin. Jonnekin. Aikamoista. Minä töihin. Ihan kivaa oikeastaan, mutta jänskää myös, sillä ei ole harmainta hajuakaan, kuka meikäläisen aikoo ottaa leipiinsä. Muutama hakemus on naputeltu ja muutaman kohdalla ajatus on ollut, että ei perkuta, en mä tänne ainakaan haluaisi töihin. Kattellan nyt kuinka täs käy!
Töihin minut ajaa mm. itsensä palveluksesta irtisanonut astianpesukone, joka ei korjauksesta huolimatta suostu pesemään astioita. Kirosana. Mies ei ole moksiskaan. Uutta ei ainakaan osteta, kuuluu mölinää. Ja salettiin ostetaan viimeistään sitten kun minä olen töissä. Tai ensin aion kyllä käydä kytiksellä jotain Tigerin tai Filippa K:n villakangastakkia, jolla sinne työhaastatteluun voi mennä eli Mies voi tiskata ihan rauhassa. Tätä ei kuuluisi edes tässä kertoa, mutta olen itse tiskatessani todennut pari kertaa, että aika kivaa, tässä on niinkun ihan omaa aikaa ajatustensa kanssa. Tekee jotain mistä ei voi irtautua esim. potan tyhjennykseen tai lelujen siivoukseen, vaan mun nyt pitää vaan tässä ihan hissukseen pestä näitä kuppeja. Siis oikeestihan minä v i h a a n tiskaamista!
Ajatella, että pitää ihan miettiä mikähän vuosi on tää seuraava. 2000 jotain. Ihan korkea aika lähteä sinne jonnekin työpaikalle, että saa itsensä tälle aikavyöhykkeelle ankkuroitua. Huomasin nimittäin, että nuorempana sitä oli kaikista uusista gadgeteista tosi kiinnostunut ja tietäväinen, mutta nykyään ei. Ei kiinnosta ja olen todennutkin tai mieheni oikeastaan sen minulle osoitti, että olen ihan täysi mummo. Ts. ihan keski-ikäinen. Sen puolestaan osoitti minulle miehen kommentti uusista kengistäni, jotka ulkonäkönsä puolesta ovat ihan keski-ikäiset tai jopa mummot, mutta hintansa puolesta ne olivat hyvinpalkatussa työssä olevan oman ikäiseni henkilön -tyyliset. Tein vielä valinnat trendikkäiden tummanharmaiden Emujen (jotka olisivat jopa olleet halvemmat!) ja mummokenkien välillä. Mummokengät (siis selvyydeksi: Ziosta, italiaiset, nahkaiset saappaat, joissa jotain vähän kumimaista pohjassa ja varpaissa, ettei siis kastu Helsingin loskassa) voittivat kirkkaasti. Tätä olen jäänyt pohtimaan, että tjaa, näinkös tässä on päässytkin käymään. Ja kuulkaa, ei tunnu missään.
Näihin ajatuksiin palannen varmaan ensi vuodenkin puolella, jonne toivon valoa ja paljon paljon rakkautta, terveyttä ja kaikki hyviä asioita kaikille meille (lue: myös siis teille!).
