Mitäs me (erityis)herkkikset?

Kuinka moni katsoi viime viikolla Inhimillisen tekijän jakson erityisherkistä? Jos tämä teema tai asia sinua yhtään on pohdituttanut, suosittelen katsomaan sen täällä ja erityisen lämpimästi kehotan tutustumaan Basam Booksilta saamiini Janna Satrin helposti luettaviin ja ymmärrystä lisääviin opuksiin Sisäinen lepatus - Herkän ihmisen tietokirja ja siihen jatkoksi Herkkyys ja kiusaaminen.

Sisäisen lepatuksen läpi kahlattuani omaan päähäni syttyi kuin kirkas valo, joka auttoi minua näkemään monia täysin itsestäänselvyyksiä niin itsestäni kuin lapsestani. Mieleeni pulpahteli monia tilanteita, joissa erityisherkkyyden tiedostamisesta olisi ollut paljon apua. 

Muistan miten päiväkodissa saimme kuulla suoranaista syyllistämistä, miten äiti ei osaa hoitaa tilannetta ja pitkittää itkuja, kun ei vain jätä lastaan itkemään tuulikaappiin, vaikka kukaan ei olisi aina edes ottamassa tätä surullista lasta vastaan. Äiti yritti joka aamu reippaasti riisua ja antaa ne halit ja suukot niin nopeasti kuin mahdollista. Sitten se lähti, eikä kääntynyt katsomaan taakse, vaikka sydän rutistui rinnassa. Se ikävä olo jatkui pitkälle aamuun, seurasi päiväkodista työpaikalle, vuodesta toiseen. Aina puhuttiin ujoudesta, siitä miten lasta pitäisi karaista, pakottaa selviytymään. Karvat nousevat yhä pystyyn.

Esikoiseni on syntynyt keskosena, haju- ja makuaistit ovat hänellä erityisen herkät, hän ennakoi tilanteita, pyrkii välttämään konflikteja, aistii ihmisten tunteita, tilanteita, analysoi, ottaa oman aikansa. Luettuani Satrin tietokirjaa, kohta kohdalta minulle vahvistui, että lapseni todella on erityisherkkä. Satri vinkkaa kirjassaan, miten erityisherkkä kokee asioita, miten hänen kanssaan tulisi toimia sen sijaan, että aina tuuppisi eri tilanteisiin.

Olen vanhemmuuteni ajan tuntenut huolta ja jopa häpeällistä ärtymystä siitä, miten tietyt asiat eivät vaan suju. Ei voida aloittaa harrastusta, ei voida viedä lasta kaverille kylään, ei sitä tai tätä. Minusta tuli jossain vaiheessa itkuherkkä tarkoittaen tässä sitä, että saatoin hermostua, kun lapsi alkoi itkemään jonkun uuden tilanteen edessä. Turhauduin ja ajattelin, että ei taas, nyt et ala itkemään, koska ei ole mitään syytä. En jaksanut selitellä, miksi lapseni itkee, kun sitä minulta tultiin kysymään. Teki mieli potkaista niitä kyselijöitä, olkootkin vaikka muita pieniä lapsia. En minä tiennyt, miksi lapseni itkee, teki mieli huutaa. Häpesin omia kamalia tunteitani. 

Olen onneksi vähitellen oivaltanut, että se itku ei ole sen kamalampi asia kuin mikään muukaan ja kun olen antanut myös lapsen tuntea saman, itku ei tule enää niin automaattina jännissä hetkissä, vaan lapsella on muitakin välineitä kohdata uusi tilanne. Jännitys purkautuu yhä itkuna, mutta lapsi toteaa vain, ettei voi sille mitään. Se on ihan ookoo. Kyllä se itku menee ohi.

Satri kertoo kirjassaan, millainen vanhempien tuki erityisherkille lapsille on tärkeää. Tämä kirja on antanut itselleni paljon oivalluksia ja helpotuksekseni huomasin, että me vanhempina olemme toimineet pitkälti samalla tavalla, miten Satri ohjeistaa. Se on varmaan biologinenkin juttu. Tietenkin niitä omia huonoja hetkiä olisi voinut olla vähemmän, mutta yhtä lailla täytyy yrittää olla liikaa rankaisematta itseään vanhempana. Sitä vain yrittää parhaansa, vaikka aina ei onnistukaan.


Satrin kirjaa kahlatessani tajusin, että minähän itsekin olen hengenheimolainen; erityisherkkä! Ihan selvä tapaus. Herkistyn pienimmästäkin asiasta kyyneliin, en voi katsoa mitään liian jännää, viime päivien traagiset uutiset eivät päästä otteestaan helposti. Olen erityisesti viimeisen parin vuoden aikana joutunut kuulostelemaan itseäni, kun keho on muistuttanut oireilullaan, että nyt suhisee, menee liian lujaa, jarruta nainen. 

Stressi on vaikuttanut minuun niin fyysisesti kuin henkisesti. Stressi on voinut olla niin koti- ja/tai työperäistä, se on ilmennyt usein pinnan nopeana palamisena erityisesti lapsille ja aina näistä konflikteista jää joku tila päälle, joka oireilee sydämellä nopeana sykkeenä öisin ja yleisellä ahdistuksella. 

Huomaan tuntevani konfliktitilanteissa erityisen voimakkaasti ja se on raskasta, koska tunne ei niin vain mene ohi. En voi esimerkiksi ylläpitää mitään mykkäkouluilua miehen kanssa montaa päivää, koska oma olo alkaa mennä niin huonoksi, että asia on vain sovittava, jotta saa itsensä rauhoitettua. Tämähän ei sinänsä ole huono asia, että riidat on sovittava, mutta siinä ei tosiaan edes ole mitään muuta vaihtoehtoa.

Minua harmittaa, että en löytänyt erityisherkkiä kovin paljon aiemmin. Sillä meitähän on täällä samassa perheessä ainakin kaksi, todennäköisesti meitä on neljä, mutta puhun tässä nyt itsestäni ja esikoisestani enkä muiden perheenjäsenten puolesta. Satri käy läpi kirjassaan myös erityisherkkien keskinäisen suhteen haasteita ja hyviä puolia.

Olen vastattain oivaltanut sen, että niin lapseni kuin minä, tunnemme ja koemme asiat syvemmin, tietyt tunteet ja tilanteet aiheuttavat tietynlaisen olon ja se tulisi ottaa vastaan pelkäämättä, hyväksyen. Täytyy olla armollinen itselleen, täytyy myös kuunnella itseään, eikä painaa menemään, jos tuntuu pahalta. Täytyy löytää ne itselleen sopivat keinot purkaa pahaa oloa ja ahdistusta pois.

Koululaisen äitinä olen huolissani kiusaamistilanteista ja Satrin kirjassa tuodaan ilmi, miksi usein erityisherkät ovat vaarassa joutua kiusaamisen kohteeksi koulussa. Herkkyys ja kiusaaminen käsittelee kiusaamiskokemuksia myös työpaikalla, kotona, netissä sekä antaa neuvoja, miten ikävistä kokemusta toipumista voi tukea. 

Kirjaa on ajoittain rankkaa lukea. Miten monin tavoin voikaan kiusata. Se on raastavaa. On kamalaa huomata, miten jo päiväkodissa ja koulussa lapset ovat toisilleen niin julmia. Toinen voidaan mitätöidä täysin. Toivoisin voimaa jokaiselle, ettei tarvitsisi kiusata, eikä kohdata kiusaamista. Herkkä tai ei, kiusaaminen jättää aina jäljet. Suosittelen tätä kirjaa luettavaksi siitäkin syystä, että aina ei välttämättä tajua kiusaavansa. Vähättely, väärinymmärtäminen, mitätöiminen, ulkopuolelle jättäminen. No joo, täytyy aika dille olla, jos ei tajua, mutta on tilanteita, joita kiusaaja vähättelee, kun ei välttämättä tarkoita, mutta erityisesti herkälle tunne on voimakas.

Herkkyys voi niin lapselle kuin aikuiselle olla haasteellista ja tehdä elämästä rankkaa, mutta yhtä lailla, kun pääsee sinuiksi herkkyyden kanssa ja arvostaa sitä, Satri näkee valoa herkän ihmisen elämässä, hänen elämänsä on monin paikoin hyvin rikasta. Herkkyys ei ole huono piirre ihmisessä.   
 

   


Sisäinen lepatus - Herkän ihmisen tietokirjan ja Basam Booksin muitakin kirjoja löydät esim. täältä *) ja täältä.


*) Sis. mainoslinkki