Se mikä piti ja vähän enemmän

Valot seinälle vaikka nilkat rullilla


Niinhän sitä taas on viikonloppua eletty, sitä on enää vain vähän jäljellä. Eilen otin omaa aikaa - ja kuinka ollakaan löysin itseni toppahousuja vertailemassa.. eikä suinkaan itselleni, saanen lisätä.

Asiat tapahtuvat täällä kotona hyvin spontaanisti. Voin tuntea huonoa omaatuntoa tekemättömistä asioista kuukausienkin ajan, mutta sitten tulee odottamaton hetki, jolloin asia hoidetaan kuntoon. Tänään yksi tällainen oli keittiön ikkunoiden pesu. Voi kuinka siitä voi tuntea onnellisuuden tunteita. Onko kellään sama vai onko mulla joku?

Lastenhuoneen työpiste on odottanut kirjoitusalustaa suojakseen selvästikin liian kauan, se on nimittäin pari vihreää tussimerkintää saanut jo osakseen - syyttäkää siitäkin vaan minua, mutta tänään sekin asia hoitui, kun nappasin isomman ihanuuden ja huristelimme Ikeaan hakemaan juuri sellaisen alustan, jota ei mistään muualta ollut löytynyt. Bonuksena pari muuta juttua lähti mukaan vai onko joku muka selvinnyt Ikeasta yhdellä ostoksella?  

Etsin vintiltä jouluvaloja päässä omituinen ajatus siitä, etteivät ne saata olla edes siellä, vaan mihinkähän ne olisi sitten laitettu, ei ollut ajatusta siitä. Palasin takaisin valoitta. Otin keittiön tuolin ja lasten leikkipianon muovisen pikkujakkaran, jonka nostin keittiön tuolin päälle (tässä kohtaa te jo pidättelette hengitystänne) ja kapusin jatkamaan etsintöjä eteisen kaappien päältä. Siellähän ne! Tulin alas viritelmäni päältä ja inspiksen ollessa päällä, nousin takaisin, järjestelin kenkälaatikoita ja sitten satuin nopeasti vilkaisemaan, mitä tytöt puuhaa ja hupsheijakkaa - nämä jutut muuten tapahtuvat hidastettuna - muovijakkara lipesi altani, keittiöntuoli kippasi rouvan --- naulakon pehmeään syleilyyn. Jalat vinksinvonksin ja iho rullalla nilkoista. Ei saikkua, diagnosoin pikaisesti. Mitä kysyy mies tullessaan kurkistamaan naulakkoon? Säritkö sinä nyt sen keittiöntuolin? En saa sanaa suustani (varmaan järkytykseltä), nauraa hekotan kaikkien takkien ja kenkien keskellä keittiöntuolin kanssa solmussa nilkkoja helkkaristi kirvellen. Miestä ei naurata ja hän tivaa olenko todellakin seisonut muovijakkaralla toisen tuolin päällä. En vastaa mitään, koska vastaus on pretty obvious. Hän ei selvästikään pidä minua laatikon terävimpänä veitsenä, mutta varmaankin huomaa lastemme huolestuneen ilmeen ja vihdoin kysyy Säritkö ihteskin? 

No vihdoinkin. Kiitos vaan, en särkeny.

Nyt tää mamma vetää nilkat rullalla vielä jumpat Jillianin kanssa (kuudes kerta tällä viikolla - kröhm! kyllä tulloo kuuma kissa, ei maha mitttää, vaikka ei kiinnostaisi pätkääkään alkaa tamppaamaan lattiaa, mutta jaksaa, jaksaa, painaa, painaa, periksi ei anneta perkule!). Kaikille muille makoisia unia! Pus!
  

Suosikit