Siunattu viikonloppu ja yllätyspussi
Nukuimme lähes ysiin. Halleluja. Lepo oli tarpeen ihan kaikille. Olen kiitollinen siitä, että se viime viikonlopun ohjelmointivirhe lasten sisäisessä kellossa oli kertaluontoinen. Tiedän myös, että tämän todenneena, aamulla herätäänkin superaikaisin. Oh well.
Katselin tänä aamuna sumuista Helsinkiä keittiön ikkunasta. Nyt on hyvä, ajattelin siinä kahvikuppiani pidellen ja Hesarin sivuja silitellen. Lapset leikkivät leikkejään, telkkaria ei oltu avattu. Iskä jatkoi vielä uniaan. Rauha.
En tiedä, mikä siinä on, mutta töihin palattuani, uusi rytmi tuntuu hyvältä. Kotona ollessa, aamun aloitti usein televisio tai tietokone - usein molemmat, mutta nyt näitä ei ensimmäisenä aamuunsa, tai lasten aamuun, kaipaa. Arjen erilaiset hetket tuntuvat erityisiltä. Ei tulisi mieleenkään valittaa, että väsyttää tai työ on rankkaa tms. Minua ei varmaankaan siis väsytä, enkä koe työtäni liian rankaksi. Tsih. Työ on kyllä haasteellista, mutta voisin joskus jopa itkeä ilosta, kun huomaan, että osaan jo tehdä monenlaisia ratkaisuja itse löytämäni tiedon pohjalta. Huikeita onnistumisen tunteita. Esimerkkinä tulostimen mustepatruunan vaihtaminen. Hahhah. No ei oikeesti, mutta voisihan se onnistumisen hetki olla tällainenkin. Helposti.
Lauantain osalta saimme paljon aikaiseksi. Kurahanskat hommasin Stockalta. Ne ovat Bogin täältä.*) Hinta alle kympin, ja kurahousuista hyvät kokemukset, niin sopii nyt testata näitä, ja olenpahan kuuliainen äiti päiväkodin kirjoissa ensi viikolla. Hih. Sitä paitsi viisivuotias halusi ehdottomasti vaaleanvihreät kurarukkaset, jopa minä tarjosin niitä pinkkejä, jotka olisi sopineet sadevaatteisiin - minun mielestäni, mutta en lähtenyt tällaisesta asiasta vääntämään.
Lapsi sai jätskiä ja äiti sushia, Tämä on elämää, kysy kummalta tahansa.
Ensi viikolla otetaan päiväkotikuvat, joten viisivuotias pääsi kampaajan tuoliin nauttimaan. Voi miten ihanaa oli seurata, kun hän jutusteli niitä näitä, ja kertoi reippaasti onko otsis sopivanmittainen, ja kun se ei vielä ollut. Ei ole kauan, kun itkun ja taiston kanssa piti istuttaa siihen tuoliin, ja jänn itti niin kamalasti. Äitin iso-pieni-ihana. Kaksivuotiaalla puolestaan yhä - isänsä nimeämä - Danny-tukka, ja sillä mennään. Tiedän, että kampaajakeikka on todennäköisesti iso EI, joten just save it.
Tapasin pikaisesti Busstopin ihanan emännän tänä iltana. Hän toi mukanaan tilaamaani ylläripaketin, jonka saa lahjaksi parin viikon päästä meidän "ikkä". Shhhh! Olen yllättänyt jopa itseni tuon juhlan osalta, olen ihan reilusti etuajassa. Ihminen voi muuttua.
*) Sis. mainoslinkki
Katselin tänä aamuna sumuista Helsinkiä keittiön ikkunasta. Nyt on hyvä, ajattelin siinä kahvikuppiani pidellen ja Hesarin sivuja silitellen. Lapset leikkivät leikkejään, telkkaria ei oltu avattu. Iskä jatkoi vielä uniaan. Rauha.
En tiedä, mikä siinä on, mutta töihin palattuani, uusi rytmi tuntuu hyvältä. Kotona ollessa, aamun aloitti usein televisio tai tietokone - usein molemmat, mutta nyt näitä ei ensimmäisenä aamuunsa, tai lasten aamuun, kaipaa. Arjen erilaiset hetket tuntuvat erityisiltä. Ei tulisi mieleenkään valittaa, että väsyttää tai työ on rankkaa tms. Minua ei varmaankaan siis väsytä, enkä koe työtäni liian rankaksi. Tsih. Työ on kyllä haasteellista, mutta voisin joskus jopa itkeä ilosta, kun huomaan, että osaan jo tehdä monenlaisia ratkaisuja itse löytämäni tiedon pohjalta. Huikeita onnistumisen tunteita. Esimerkkinä tulostimen mustepatruunan vaihtaminen. Hahhah. No ei oikeesti, mutta voisihan se onnistumisen hetki olla tällainenkin. Helposti.
Lauantain osalta saimme paljon aikaiseksi. Kurahanskat hommasin Stockalta. Ne ovat Bogin täältä.*) Hinta alle kympin, ja kurahousuista hyvät kokemukset, niin sopii nyt testata näitä, ja olenpahan kuuliainen äiti päiväkodin kirjoissa ensi viikolla. Hih. Sitä paitsi viisivuotias halusi ehdottomasti vaaleanvihreät kurarukkaset, jopa minä tarjosin niitä pinkkejä, jotka olisi sopineet sadevaatteisiin - minun mielestäni, mutta en lähtenyt tällaisesta asiasta vääntämään.
Lapsi sai jätskiä ja äiti sushia, Tämä on elämää, kysy kummalta tahansa.
Ensi viikolla otetaan päiväkotikuvat, joten viisivuotias pääsi kampaajan tuoliin nauttimaan. Voi miten ihanaa oli seurata, kun hän jutusteli niitä näitä, ja kertoi reippaasti onko otsis sopivanmittainen, ja kun se ei vielä ollut. Ei ole kauan, kun itkun ja taiston kanssa piti istuttaa siihen tuoliin, ja jänn itti niin kamalasti. Äitin iso-pieni-ihana. Kaksivuotiaalla puolestaan yhä - isänsä nimeämä - Danny-tukka, ja sillä mennään. Tiedän, että kampaajakeikka on todennäköisesti iso EI, joten just save it.
Tapasin pikaisesti Busstopin ihanan emännän tänä iltana. Hän toi mukanaan tilaamaani ylläripaketin, jonka saa lahjaksi parin viikon päästä meidän "ikkä". Shhhh! Olen yllättänyt jopa itseni tuon juhlan osalta, olen ihan reilusti etuajassa. Ihminen voi muuttua.
*) Sis. mainoslinkki
