Ruusuja, karkkeja ja kortteja mummolle

 

Mummollahan on juhlat siellä taivaassa, sanoi viisivuotias minulle reippaalla äänellä, kun sanoin tänään olevan mummon syntymäpäivä. Siellä on kuules paljon kukkia. Vähän niinku ruusuja. Niin ja karkkeja, lisäsi hän hihitellen. Varmaan myös Titi-nalle, paitsi mummo ei ehkä tiedä sitä. Mummo saa paljon kortteja. Enää mä en voi muuta sanoa, anteeks vaan, kun mun ajatukset loppui.


Kun kaikki on toisin. Sanoja suruun. Pia Perkiö

Minun ajatukset eivät lopu. Kuukausi on kulunut siitä, kun saatoimme äidin. Ikävä ei ole yhtään lakannut, eikä epäuskon tunne. Tunnen kuitenkin jonkinlaista lohtua siitä, että uskon, että on olemassa paikka, jonne henki on siirtynyt, ja se paikka on hyvä. Näin vaan on. Ajattelen myös, että meitä varjellaan nyt erityisellä tavalla. Juuri siten, miten äiti vaan voi. Tunnen sen. Silti sanon lähes päivittäin, etten voi käsittää tätä. Ehkä en koskaan voi. 

Kunpa olisimme saaneet pitää äidin luonamme. Tänään me söisimme äidin tekemää mansikkamarenkikakkua ja päivittelisimme, miten se voikaan olla niin hyvää, ja äiti vaan vaatimattomasti kysyisi, että onko. Sitten äiti kehottaisi ottamaan vielä tuoretta pullaa. Se olisi ollut juuri sinä aamuna leivottua, kuinkas muutenkaan. Hyvää syntymäpäivää rakas äiti.

Albinonin Adagio kuvaa näitä tunteita - syvää surua, ikävää, lohtuakin - paremmin kuin mitä koskaan sanoiksi pukea voisi.





Suosikit