Muistutus

kuva: täältä

Ihmismieli on pelottavan voimakas. On helppoa vajota ajatuksissaan niin syvälle, että eräänä hetkenä huomaa, ettei meinaa päästäkään omin voimin pinnalle. Se tunne on kammottava. Se tunne säikäyttää perinpohjin, herättää, ravistaa, järkyttää. 

Kun menettää läheisen, jotain särkyy. On mahdollista, ettei koskaan tule samaksi, ehjäksi. Ikävä voi olla niin kokonaisvaltaista, että siihen todellakin ihan uppoaa, jos ei pidä varaansa. Sitä se suru on, se on raskasta, mutta siitä huolimatta, sen ei saa antaa viedä mukanaan. On osattava hellittää otettaan. Oman elämän on jatkuttava.

Olen oppinut viime päivinä tärkeän läksyn. Olen oppinut itsestäni. Elimistöä ei saa huijattua, se kyllä muistuttaa, milloin täytyy katsettaan tarkentaa, suunnata toisaalle. 

Surun lisäksi on opittava kestämään epävarmuutta - miten vaikeaa sekin voi olla. Ajatukset töihin menosta, kun työpaikasta ei ole vielä tietoakaan, päiväkodin aloittaminen perheen pienimmällä - isoja asioita, joita voi halutessaan helposti miettiä ja huolehtia aivan liikaa, jos sen tien valitsee. On tullut selväksi, että asioita ei kannata stressata. On luotettava. On uskottava. Asiat menevät niin kuin niiden pitää mennä.

Kyllä se elämä kantaa. Kyllä se kantaa.

Kyynelten ja epävarmuuden takana pilkottaa onneksi valoa, on myös iloa, elämän iloa, jota antavat rakkaat, ne kaikkein tärkeimmät, välittävät läheiset, ja ajatus siitä, ettei ota kaikkea aina niin vakavasti. Ota iisisti. Tämä on helppo sanoa, ei kuitenkaan ihan niin helppoa ja yksinkertaista aina toteuttaa, vaan yritettävä on. 

En ole todellakaan lohtua pullosta hakenut, mutta tämä kappale tuli eräänä iltana televisiosta sattumalta kuin tilauksesta. Minut se sai nauramaan, ja se tuntui hyvältä. Joskus ajatusten selkiyttämiseen ei todellakaan tarvita tämän ihmeellisempää.