Jäällä

Mikä riemu onkaan neljävuotiaalla, hän on vihdoin päässyt luistelemaan! Kiitos serkuilta saatujen luistimien, kiitos lapsen innostuksen, jota ei aiempina talvina ollut (ei tosin ollut niitä luistimiakaan).. Olemme käyneet peräkkäisinä iltoina kolme kertaa luistinradalla ja on huikeaa, miten luistelemisen juju on nyt jo löytynyt ja taito karttuu kerta kerralta. 

Ensimmäisenä iltana ei vielä päästy omin voimin ylös. Ensimmäisenä iltana uskallus ei juurikaan riittänyt kokeilemaan pystyssä pysymistä ilman tukea. Ensimmäisenä iltana luistimista ei vauhtia vielä löytynyt. Kolmantena illtana neljävuotias askeltaa menemään kovaa vauhtia - kädet ja jalat viuhuvat yhteistyössä, välillä tehdään pyörähdys tai oikeammin piruetti kädet pään päällä kuin ballerinalla. Kumpsahduksia sattuu yhä harvemmin, ylös pääsee vaivatta ja mikä ihmeellisintä - luistin jopa jo liukuu jäällä pieniä pätkiä.

Ihana, taitava luistelijatyttö!

Äitillä vierähti kyynel, jos toinenkin, kun kotiin kävellessä, lapsi silmät tuikkien oivalsi: äiti, minulla on oikea harrastus. Se on luistelu! Matka kotiin meni liitäen. En ollut arvannut, miten toisten päiväkotilaisten tanssikoulut ja muut harrastamiset olivat painaneet toisen mieltä, kun ei ole halunnut itse vielä mennä sellaiseen, mihin äiti ei saa tulla. Kyllä niihin toisiin harrastuksiin vielä ehtii. Hienot oivallukset jatkuivat, nimittäin iskällä on uimahallikeikka viikonloppuna edessä, sillä nyt harrastuksia on kaksi.

  

Joo, kyllä se on pyöräilykypärä.