Nappipäivä

Picture this: Viime yönä kellon ollessa 01 jotain melkein 02 rätistelin joulukalenteriyllätyksiä olkkarin lattialla. Neljävuotiaan huoneesta kuului vähän väliä levotonta unta eli sänky narahti tai kuului yskähdys tai mikä tahansa muu ääni, jonka johdosta keskeytin rätistelyni ja pälyilin paniikissa ympärilleni miettin, miten oikein selitän neljävuotiaalle, mikä pakettikarnevaali keskellä yötä on käynnissä ja paljastuu, ettei se olekaan tonttu, joka käy yöllä tuomassa ne joulukalenterin yllärit. No perhana, pakko oli lopettaa ja jäin luukkuun numero 16. Huomautettava tässä kohtaa, että nythän ei vielä työn alla ollut omien lasten joulukalenteri, vaan siskonlasten. Priorisointi - se on se mun ykkösala. On, on!

Ajattelin, että ei hätää, neljävuotias aamulla kunnalliseen hoitoon, yksivuotias aamupäiväunille ja äiti väsäilee joululaulut, tarrat ja yllärit 8 jäljellä olevaan luukkuun. VÄÄRIN. Kello 08 jotain melkein 09 tekstari havahduttaa minut sikeästä unesta, ja siinä kerrotaan, että iltapäiväksi kaavailtu reissu ystäviä moikkaamaan ystävän luo on peruttu - kiitos jatkuvasti jossain jylläävän räkiksen. No eipä mitään, ajattelin. Ehdin tehdä kalenterin siis erittäin mainiosti ja saada sen yhtä mainiosti ennen klo 16 postiinkin. VÄÄRIN. Puhelin pirahti ja sieltä kerrottiin, että nämä ystävät, jotka olivat tulossa ystävän luo, saapuvatkin ilahduttamaan meitä meille. Ollaan jo tulossa! 

Se hetki, kun vilkaiset hädissäsi joulukalenterikaman peittänyttä keittiön pöytää ja ympärillesi - koko kämppää, joka on taas kuin olisi se iänikuinen dynamiitti heitetty postiluukusta, meinaa ihan polvet pettää alta. Yksivuotiaskaan ei siis ole millään unilla. Tietenkään. Vaatteita on kuivumassa olkkarin nurkassa pyykkitelineellä (ollut jo muutaman päivän), vaatteita on myös lattialla odottamassa siirtoa pyykkikoriin tai koneeseen tai kaappiin tai päälle. Astiat ovat tiskialtaassa odottamassa pesukoneen tyhjentämistä, jotta saisivat vallata paikan sieltä. Keittiönlattialla odottaa kolmen aamun, iltapäivän ja illan ruokailujen saldot. Lastenhuone ---- ! EN TIEDÄ MISTÄ EDES ALOITTAISIN?!

Tartun vaatteisiin, viskaan ne makkariin, vien imurin keittiöön, roudaan yksivuotiasta kainalossa samaan aikaan, koska hän peloissaan yrittää saada selkoa, mitä tässä maailmassa oikein juuri nyt on tapahtumassa. Kuka tuo henkilö on, joka roudaa häntä pitkin huoneistoa hätääntyneessä tilassa? Suurin osa tavaroista löytää jonkun piilopaikan eli makkarin juuri ennen summerin soittoa. Joulukalenterikamat jää pöydälle, koska joudun pahoitellen toteamaan, että on vaan muutama luukku ja sit käyn heittämässä sen postiin, jotta se ehtii perille siskon perheeseen. Pahoittelut, pahoittelut, mutta en voi siirtää joulukuun ekaa, vaikka kuinka tahtoisin.

Makkarin ovi on suljettu visusti ja vannotin vielä yksivuotiasta, että ovea ei saa sitten avata, muistathan. Ihan samaan tapaan kuin yksivuotiaan ristiäisissä mummolassa lastasimme kaikki ylimääräiset rojut lapsuudenajan huoneeseeni ja vannotimme kaikkia tyttöjä, että näitä ovia ei sitten juhlien aikana aukaista MISSÄÄN NIMESSÄ - vain huomataksemme, että pappimme leikkii kastejuhlan jälkeen lasten kanssa kisupiiloa juurikin minun huoneessani. Olin niin nolona, etten sanaa saanut suusta. Pappia ei huoneen Feng Shui tuntuvat haittaavan lainkaan. Ihana Arja-pappi! Kuinka ollakaan myös tänään tuo kielletty huoneen ovi sojotti selällään hyvin pian ystävien saapumisen jälkeen.

Niin ja ne muutamat joulukalenterin luukut. Yksivuotias ei suostunut poistumaan sylistäni. Koko päivänä. Kirjoitin joululauluja kortteihin aivan liian isoilla kirjaimilla, jolloin koko laulu ei mahtunut paperiin, lisäksi homma keskeytyi koko ajan enkä tiennyt missä luukussa olin menossa. Olin ihan rikki. Pian olikin aika lähteä ostamaan lounasta sillä lapset olivat nääntymässä nälkään (älä usko, että minulla olisi ollut jotain ex-tempore kaapissa valmiina). Keräilen kaupassa lihapullatarpeita (what else tähän hätään), kun huomaan, että laukkuni ei roiku vaunujen työntöaisassa. No siitä sitten syyttävät katseet kanssaostajamummoon, että olisiko hän kähveltänyt kassini - ei ollut. No siitä sitten pää lyö tyhjää, kun mietimme kuumeisesti, kenelle soitetaan vai olisiko kassi kotona. No siitä sitten, pyydän vieraamme maksamaan ruokaostoksemme. Eikä siinä vielä kaikki, ennen kauppaan tuloamme, olemme käyneet tilaamassa nepalilaista odottamaan valmiiksi ravintolasta, joten pyydän ystävääni maksamaan myös sen keikan. Hyvä. Hienosti sujuu. Kassi oli tietysti kotona.

Jossain vaiheessa päivää etenin ihmeen kaupalla tuiskun läpi postiin, en tiedä mitä tarkalleen postitin, mutta toivottavasti jonkunlaisen joulukalenterin. Siinä on kyllä niin minun signature, että ei epäilystäkään tontusta. Jonkun verran maistui Blossa, kun palasin ja pian olinkin jälleen herttainen, ihana, vieraanvarainen minäni pyörittelemässä kystä kyllä a.k.a lihapullia. Kiitos ystävät, kun kävitte.



Suosikit